Ismo Aulaskari

Kirjoitettu joskus 2003

Harrastus alkoi joskus 80-luvun lopussa Joulupukin tiputtaessa savupiipusta lyhyen ja leveän lätkäpelin joulusukkaan. Kyseessä ei suinkaan ollut Stiga Playoffi, vaan yksinkertaisempi malli jossa urat olivat suoria, ukot melkoisen isoja, ja maalin taakse ei päässyt. Pikkupojasta hienointa pelissä oli laidassa kimalteleva Saabin mainoslogo, autofaneja kun oltiin.

Pelillä sitten pelailtiin talvisin lätkäkisojen yhteydessä lyhyitä cupeja isän ja veljen kanssa. Pelejä pidempi aika meni varmaan päättäessä ketä Jokipoikien tähtipelaajaa kukin muoviukko edustaisi. Reaktioiden kasvaessa ainut kikka, eli suorat vedot alkoivat upota entistä paremmin, eikä isäkään aina enää pärjännyt, armeijassa opituista peruskikoistaan ja ceulemanseistaan huolimatta. Satunnaiseen pelaamiseen tuli kuitenkin pitkä tauko kun peli alkoi hajota, hyökkääjätikkujen luistit murtuivat, eivätkä rautalankaviritelmät korjauksina auttaneet. Osien vaihto olisi ollut askel suureen tuntemattomaan, ja kun Joensuun Citymarketkaan ei niitä enää myynyt, pelaisi Ismo pöytälätkää seuraavan kerran isona miehenä.

Maaltapako

Aikanaan Joensuulainen opintoputki katkesi ja tuli aika muuttaa Helsinkiin. Yliopisto-opiskelijat ohjattiin tietysti heti tutustumaan osakuntaan, Liisankadun tässä tapauksessa. Osakunnan ikäjakauma oli pahahkosti ikuisiin opiskelijoihin kallellaan, ja lapsellisinkin fuksi vm '98 tajusi pian että keinot päästä tutustumaan vanhuksiin olivat a) puhua politiikkaa b) leikkiä muuten vaan fiksua vaikka shakkia harrastamalla, tai c) pelata pöytälätkää.

Kuten lapsuudessa peli kävi istuen olohuoneen lökötuoleilta, kolmen maalin otteluina, tällä kertaa maailman matalimman pöydän ympärillä. Käytössä vaan oli Stiga Playoff, ja onneksi kukaan ei osannut bulldosereita. Huomasin homman olevan kivaa ja otin tavaksi tulla keskiviikkoiltaisin hengaamaan osikselle, toivoen vastustajien ilmaantuvan.

Muutamia perusasioita tuli heti opittua: boxi-puolustus. Pari karjalaista oli kelpo peruskikka-ihmeitä ja yksi kymäläinen teki hyviä koneita. Näitä kikkoja ryhdyin kokeilemaan boxin ympärille, ja omaksuin vielä kivikautisen, sekä velodromin molempiin suuntiin. Ehkä yhtenä monipuolisimmista pelaajista, sain heti hopeaa suljetuissa osiksen mestaruusskaboissa. Osiksen perunajauhoitettu, kulunut Stigakin vaihtui keväällä jokapojan unelmaan, Colorado-Detroittiin kaartuvine pakkeineen (nyttemmin on tullut todettua ettei NHL-ukoilla voi pelata, ja avustettua osakuntaa vaihtamaan takaisin naapurisota-malliin).

Jotain huonoakin osakunnassa opin. Joku vihjaisi joskus tutustuneensa viralliseen pöytälätkänpeluuseen, ja kertoi sääntöjen älyttömyyksistä: aloitusmaaleja ei hyväksytty, kiekkoa ei saanut pitää kuin säälittävät 5 sekuntia. Minäkin sitten nämä ennakkoluulot päässä törmäsin kesken Akateemisen Wartin pöytälätkäständin, ja kun kukaan ei päästänyt pelaamaan vaan olisi pitänyt "ilmoittautua" jäi hommasta karvas elitistinen maku suuhun. Olisin minä niille näyttänyt! Jotain hetken vieressä katsomisesta jäi kuitenkin mieleen, kummalliset keskushyökkääjäkikat.

Aktivoituminen

Kun palasin takaisin syksyllä 2000 armeijan tekemän tauon jälkeen, osakunta oli autio vanhoista lätkäparroista ja pelit rymistelty hajalle. Pelityylistä kertoi se että kolme oikean pakin tikkua oli ns. kakkana ja pelien päädyt olivat räjähtäneet auki sentteritikun reiän kohdalta. Skene oli kuollut mutta onneksi PÖLY yllätti toiminnallaan yliopiston avajaisissa. Menin haastamaan peliä ja sain siinä selkääni. Haastoin uudestaan ja sain vielä enemmän selkääni. Vastustaja vaihtui ja sain selkääni.

Kun olin saanut selkääni noin viisi kertaa yksi tyypeistä ryhtyi myymään minulle lätkätapahtumaa nimeltä AKTI. Muutaman yön yli nukuttuani totesin harrastuksen vaivan arvoiseksi ja menin Uudelle Ylioppilastalolle nöyränä ottamaan uudestaan selkääni. Paikalla oli mm. pari muutakin ensikertalaista, ja avajaisista tuttu naama, Stibe Toivonen! Yllättäen pärjäsin ihan mukavasti ja tulin turnauksen kolmanneksi suoraviivaisella pelilläni. Siitä homma pikkuhiljaa valkeni ja loppuhan on nettiin talletettua historiaa.

No kuitenkin, sain kaverilta pelin lainaan, ja treenasin pari kikkaa lisää (bulldoser!). Lähdin Toivosen mukaan lajin SM-kisoihin tammikuussa 2001, ja kärsin karsean rookieplayoff-tappion seurakaveri Pasi Vihiselle. En ole sen koommin halunnut miehelle hävitä. Kävin jatkossa kuitenkin enenevässä määrin Suomen Pöytäjääkiekkoliiton ranking-kisoissa ympäri Suomea, sekä erilaisissa paikallisturnauksissa, oppien tuntemaan hyvin erilaisia lajin harrastajia. Lainapelin kuluttua puhki hankin oman... ja toisenkin...

Nykyisellään pidän myös Kaisaniemessä Stadin liigaa innokkaille pelaajille, jopa Moskovasta asti! Omat pelini jatkunevat niin kauan, kuin motivaatiota, eli voitontahtoa riittää. Pöytälätkä ei ole elämäntapana hullumpi, halpa, turvallinen, ja kasapäin viiden minuutin elämyksiä tarjoava sopivan naivistinen taitolaji.

Ismo Aulaskarin pöytäjääkiekollinen omaelämänkerta
Kirjoitettu joskus 2003

 
   


© Akateeminen pöytälätkäyhdistys ry, 2000-2018